Niistä helevetin tunteista

Multa kysytään mikä on; miksi näytän niin surkealta? Vastaan, että on nälkä, mikä on sekin totta tällä hetkellä, mutta todellisuus on monimutkaisempi.


Oon rakastunut kahteen fiktiiviseen poikaan.
Ja yhteen elävään, mutta yhtä vaikeasti tavoitettavaan 33-vuotiaaseen rokkariin.
Lisäksi nään unia siitä vanhasta luokkakaverista, johon olin ihan läpeensä ihastunut kaksi vuotta sitten ja joka lähettää mulle huonoja puujalkavitsejä viikoittain facebook-chatissa, enkä oo enää yhtään varma oonko sittenkään päässyt yli siitä, vaikka luulin niin jo melkein kaksi vuotta sitten...


Oikeassa elämässä mulla ei sen sijaan oo ketään, johon voisin tätä purkaa ja vähempikin vetää vähän surkeaksi.

Toiveita

Mä haluan murrettuja värisävyjä, auringonlaskuja ja tähtikuvioita. Hehkulamppuketjuja ja märästä pinnasta heijastuvaa valoa hämärässä.

Mä haluan valoisan keittiön, huonekasvin, muumiastioita ja kattavan valikoiman erilaisia teemakuja. 

Mä haluan ikkunan vilkkaasti (tai edes kohtuullisesti) liikennöidylle kadulle, kaupungin vilskeen, leveät ikkunalaudat, joilla voi istua ja pienen parvekkeen, jonka kaiteen raoista voi roikottaa jalkoja alas.

Ja mä haluan hevimetallia, tuntea basson jytkeen sisuksissani, antaa kitaran kiemurrella sydämeeni. Värivaloja, savua. Ne tietyt silmät, hiukset ja äänen, joka tekee kaikesta vähän parempaa.

This is the beginnig

19v.

Maantienvärinen pitkä pörrötukka.

Sammalen väriset silmät.

Pituutta vajaa 164 senttiä.

Suomalaisen metallimusiikin suurkuluttaja. Hämäräeläin.

Se olen minä. Ihan tavallinen viimeistä teinivuottaan viettävä tyttö.

Ja tämä on blogini.

Elämää suurempia asioita elämästä. Lauantai-iltojen tajunnanvirtaa. Ikäkriiseilyä ja itsenäistymispohdintaa.